EunHae part 9 (Final!)

Osa 9 (Final) 

Tuijotin viimeistä sivua ymmälläni, en kyennyt järkeilemään sanojen merkitystä, en syvempää sanomaa joka kätkeytyi niiden taakse. Donghaesta ei koskaan ollut ottanut selvää, hän oli aina ollut ailahteleva persoona.

Annoin vartaloni painautua vasten pehmeää selkänojaa, uni olisi paras lääke tähän tilanteeseen. En tiennyt olinko nukkuneut edellisenä yönä ollenkaan, en kyennyt muistamaan mitä oli tapahtunut. Kaikki suhisi tuulena päässäni mustaten jokaisen aivosoluni. Hengitin rauhallisesti, kääntelin sivuja toisensa perään hengitykseni tahdissa. Tuuli suhisi korvissani, myös niiden välissä oleva toiminta oli lakannut. Olin jäänyt yksin, aivan yksin.

Uneliaaseen näkökenttääni osui paperinpalanen, joka oli revitty eilisen päivän sanomalehdestä. Kurotin sen käsiini tuijottaen sitä väsyneesti. Sanomalehden sivu, ainiaisia juorupalstoja, joita en koskaan lukenut. En halunnut nähdä, mitä valheita minunkaltaisistani julkisuuden henkilöistä leviteltiin.

En muistanut repineeni lehteä, aloin tutkia palasta tarkemmin. Artikkeli käsitteli Kyuhyunia, tuon miehen nimen kuuleminenkin sai veren kiehumaan sisälläni. Päätin silti lukea, ehkä Donghae oli repinyt sen tarkoituksella irti. Ehkä hän oli jättänyt sen viimeiseksi avunhuudokseen poistuessaan paikalta, niin, se kävisi  selitykseksi. 

"Aion matkustaa kauas, kuten tietänet, minulla on varaa siihen." Kyuhyun kerskaili omaisuudellaan haastattelussa, jota yritin kahvin sumentamilla silmilläni tulkita riekaleesta. Hymähdin, ainakin pääsisin näkemästä häntä vähään aikaan, yksi maanvaiva vähemmän. Jatkoin kuitenkin lukemista 

"Lähdemme lomalle Amerikkaan, paikkaan jossa voin rakkaani kanssa virallistaa suhteemme. Rakkautemme ei kaipaa sanoja, ymmärrämme toisiamme vain katseiden perusteella. Aion yllättää hänet tänä iltana, vien meidät pois yksityiskoneella asuntomme pihamaalta... "

Tuijotin viimeisiä sanoja, jotka olivat jäljellä revitystä haastattelusta. " vien meidät pois..  asuntomme pihamaalta.. "  Mitä Donghae oli halunnut viestittää minulle jättäessään käsiini palan valheita pursuavasta haastattelusta? Kyuhyun oli ilmiselvästi halunnut yllättää Donghaen, viedä hänet kauas pois. Matkustaminen ilmeisesti siksi, että hän halusi saada välimatkaa minuun, henkilöön joka oli onnistunut varastamaan suudelman hänen poikaystävänsä viattomilta huulilta. 

Toinen matkustamisen syy oli suhteen virallistaminen, mikä tarkoittanee avioliittoa, tai kihlautumista. En ollut nähnyt sormusta Donghaen sormessa, joten arvelin kihlautumisen olevan ensimmäinen askel. 

Jähmetyin paikoilleni katse nauliintuneena sanaan 'tänä iltana.' Kääntelin paperinpalaa kädessäni etsien kuumeisesti päivämäärää, jolloin lehti oli ilmestynyt. Olin ollut oikeassa, lehti oli eiliseltä päivältä. Suupieleni vetäytyivät viivaksi noustessani kankeille jaloilleni vuodesohvan nurkkauksesta. 

"Hemmetti!" Huusin koko sydämmeni pohjasta paiskaten lasisen sohvapöydän päällä olleet aikakausilehdet lattialle. Kaikki selkeni minulle, aivan koko tarina. Saatoin nähdä silmieni edessä viimeyön surunäytelmän, johon minä en ollut osallistunut. Olin sulkenut silmäni onnellisesti hymyillen, luullen voittaneeni rakastamani henkilön sydämen omakseni. 

Olin jäänyt paitsi kaikesta siitä, mitä Donghae oli ilmeisesti joutunut kärsimään.

Oli sanomattakin selvää, että Kyuhyun oli lähtenyt etsimään poikaystäväänsä, sillä yllätykseen tarvittiin myös henkilö, jolle se tehtiin. Hän oli suunnannut askeleensa talolleni, etsimättä muualta. Hän oli odannut aavistaa, että Donghae oli luonani. Kyuhyun oli soittanut ovikelloani, mutta huomannut tapani jättää ovi lukitsematta iltaisin, jolloin odotin Donghaen saapuvan. Hän oli astellut sisään, katsellut ympärilleen ja etsinyt rakkaimpaansa. 

Tietenkin hän oli löytänyt tiensä makuuhuoneeseeni, jossa kaksi rakastavaista nukkuivat vierekkäin. Hän oli raivostunut huomatessaan häviönsä, repinyt puoliunisen Donghae raukan ylös vuoteestani ja vienyt hänet mukanaan. 

 

"Hemmetti!" Toistin uudestaan saaden jähmettyneet jalkani liikkeelle. Juoksin hakemaan itselleni jotain päällepantavaa ajatusten virratessa päässäni. Kyuhyun veisi Donghaen vaikka väkisin mukanaan, ei hän välittäisi toisen tuntemuksista tai vastalauseista. Hän kantaisi hiljaisen pikkulapsen Amerikoihin asti käsivarsillaan ja teeskentelisi rakkauden olevan molemminpuolista. Donghae joutuisi menemään hänen kanssaan naimisiin, ei rakkaudesta, silkasta pakosta. 

En sallinut sen tapahtuvan, minun tuli toimia. Puristin käteni nyrkkiin ja suuntasin lasittuneen katseeni eteenpäin. Minun tulisi löytää hiljainen rakastajani, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ennen kuin hän olisi USA:n hiekkarannoilla kiedottuna valheelliseen rakkaudentunteeseen. 

Pakotin jalkani ensin kävelemään, sitten juoksuun. Minulla ei ollut aikaa hukattavana. Mustat aurinkolasit kasvojani verhoten juoksin läpi läheisen liikenneruuhkan, saaden aikaan suurta hämmennystä ja kameroiden salamavalojen räiskyntää. Olin tottunut siihen, saivatpahan juorusivut taas täytettä.

Hengitykseni muuttui raskaaksi juostessani, en välittänyt ruumiini valittavasta ja hiipuvasta tahdista. Etsin katseellani lentokenttää toivoen etten olisi myöhässä.

Lentokentällä puhalsi voimakas tuuli, aivan kuin se olisi värittänyt kaipuutani. Hengästymiseni oli muuttunut hätääntyneeksi hapenotoksi, jonka tahtia en kyennyt enää hallitsemaan. Kuulin pienen helikopterin siipien äänen jo kaukaa kiinittäen katseeni siihen. Juoksin kuin viimeistä päivää kiitoradan asvaltoitua reunaa pitkin saavuttaakseni pian nousevan koneen. Saatoin erottaa siihen lastautuvat kaksi henkilöä, joista toinen näytti äärimmäisen vastahakoiselta nousemaan kyytiin. Pidempi heistä veti voimakkaasti tätä kädestä huutaen kovaäänisesti. En kyennyt erottamaan sanoja, sillä tuuli sekoitti ne.

Vartiovuorossa oleva harteikas mies huusi minulle jotain mistä en saanut selvää. Ilmeisesti minua käskettiin poistumaan alueelta.

En välittänyt, vaan jatkoin juoksemista. Farkkuni olivat revenneet polven kohdalta kiivetessäni aidasta yli. Käsivarteni olivat saaneet ruhjeita ja juokseminen korvensi rintaani. Pinnistin voimani äärimmilleen jaksaakseni paeta tuota koripalloilijan kokoista tummaa miestä ja ehtiäkseni ennen koneen lähtöä pelastamaan sydämmenpuolikkaani.

Saavuin koneen lähettyville hengästyneempänä kuin koskaan. 

"Donghae! Donghae! Älä mene!" Huusin viimeisillä voimillani toivoen, että hän kuulisi minut tuulen huminan läpi. Saatoin elää samanlaisessa tunnetilassa, kuin Donghae pelastaessaan minua kuohuvasta koskesta. 

"Älä mene pois, sinä tiedät ettei tämä ole oikein!" Huutoni alkoi saada epätoivoista väriä.

Tunsin jonkun tarttuvan minuun, koripalloilija oli saavuttanut olemukseni. Minulla ei olisi enää toivoa.

"Dongha-!" Yritin vielä viimeisen kerran, ennen kuin hänen suuri kätensä peitti kasvoni. Olin mennyttä.

"Sir, vien tämän tunkeilijan pois, hyvää matkaa vielä kerran." Suuri mies huusi Kyuhyunille alkaen raahata minua pois kiitoradalta.

"Hyvä on, kiitos!" Kuulin Kyuhyunin äänen huutavan vielä perääni. Donghae ei kyennyt huutamaan, hän ei kyennyt puolustautumaan ilman ääntä. Ainakin hän oli kuullut, että olin yrittänyt. Väsynyttä vartaloani kannettiin yhä kauemmas helikopterista, he lähtisivät, pian.

"Seis!"

Donghaen huuto kaikui ympäri lentokenttää. Minua pois raahaava turvamies pysähtyi niille sijoilleen, yhtä hämmentyneenä kuin minäkin. 

Kuulin askelia, juoksuaskelia. 

Donghae pysähtyi hengästyneenä eteemme vapauttaen minut isokokoisen turvamiehen otteesta. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut lähelleen. Hengitimme samaan tahtiin, kyyneleet valuivat hänen poskiltaan.

"Sinä tulit." 

Kohotin katseeni pyyhkien kyyneleitä hänen poskiltaan.

"Tulin." Vastasin pidellen tiukasti hänen surusta ja pelosta tärisevää vartaloaan. 

"Enkä päästä sinua koskaan enää menemään." 

EunHae part 8 (Finnish)

Osa 8 : 

Räpyttelin silmiäni, ne olivat kuivat, suutani kuivasi, koko huone tuntui hehkuvan kuumuutta. Halusin nousta, herätä tähän aamuun, mutta toisaalta elää eilisessä unenomaisessa tilassa. Käänsin vaivalloisesti päätäni, nähdäkseni Donghaen kasvot, niiden unisen kauniin ilmeen.

Vuoteen toinen laita loisti tyhjyydellään, vain avonaisen ikkunan heiluvat verhot tervehtivät näkökenttääni. Kurtistin otsaani ja käänsin kylkeäni toiselle puolelle, ei vieläkään ketään. Ei yhtikäs ketään. Nousin istumaan käsieni varaan, olin aivan yksin makuuhuoneessani, aivan kuin jok'ikisenä aamuna tähän mennessä. Ehkä kaikki oli ollut vain unta, liian hyvää ollakseen totta. Pudistelin päätäni katsellen sitten ympärilleni, aivan kuin odottaen Donghaen putkahtavan jostakin. Ehkä tämä lapsi halusi leikkiä kanssani, niimpä tietekin. Virne kasvoillani laskin paljaat jalkani vasten lämpöä hehkuvaa lattiaani, ehkä löytäisin hänet keittiöstäni.

Keittiössä minua tervehti tyhjyys, kesäinen tuuli suhisi vain asuntoni nurkissa. En voinut käsittää tätä, en vain kerta kaikkiaan kyennyt. Donghae oli lähtenyt merkkiäkään jättämättä, kadonnut. Haparoin käsiini kupillisen väljähtynyttä kahvia, se maistui kitkerältä. Koko aamu oli saanut yht'äkkiä kitkerän maun.

Talossa hehkuva kuumuus sai pääni uniseksi, sumuiseksi. Join kahvistani ja irvistin, olin unohtanut takan päälle liian pitkäksi aikaa. En koskaan polttanut puita kesäisin, asuntoni oli muutenkin turhan lämmin. Istahdin pöytäni ääreen kuuntelemaan korvissani suhisevaa kurjuutta, kuumuutta, ikävää. Olin roihahtanut tuleen kuin liekki, mutta jokin oli sammuttanut tuon palon ja sydämeni hehkui taas kaipaavana hiilloksena. 

Tuli. Käänsin katseeni yhä loimuaviin liekkeihin, jotka olivat saaneet energiaa siihen vasta tuikatusta paperikasasta. Lähestyin takkaa silmäillen ahnaasti paperia nuolevia lieskoja. En muistanut polttaneeni paperia aikoihin ja kurtistin taas kulmiani pohtien olinko lopullisesti seonnut. Ehkä olin vain erehdyksessä lisännyt kasan paperia sytykkeeksi, kuka tahansa menisi sekaisin tuollaisen illan jälkeen.

Hymy palasi kasvoilleni, olin luullut voittaneeni, mutta täällä minä tuijottelin loimuavaa kirjaa takassani. Suupieleni vetäytyivät viivaksi, Donghae oli lähtiessään polttanut kirjansa, viimeiset muistot yhteisistä ajoistamme. Kaikki oli ollut niin kuin olin arvellutkin. Jäähyväisiä. Nousin kankeasti jaloilleni juoden taas kahvistani, se oli menettänyt makunsa ja maistui lähinnä happamalta.

En tiedä kuinka monta kuppia kahvia olin juonut, mutta tunsin silti oloni väsyneeksi. Oli iltapäivä, mutta en ollut vaivautunut pukemaan päälleni mitään normaalia. Olin verhonnut vartaloni aamutakkiin, jonka pehmeä pinta pahensi uneliaisuuttani. Tuli takassa oli jo sammunut. Olin nostanut kirjan pois tuhoavista liekeistä. Kääntelin hiiltyneitä kansia käsissäni, yrittäen ymmärtää kirjan merkitystä. Tuli oli tuhonnut sen sivut ja kärventänyt ne lukukelvottomiksi. Palanut sivu toisensa jälkeen, puuttuvia sivuja, Donghaen pieniä merkintöjä, joista en saanut väsyneillä silmilläni selkoa. 

Käänsin taas sivua huokaisten, miksi hän oli halunnut tuhota kirjan, joka auttoi häntä ilmaisemaan itseään? Miksi hän oli tuonut sen minulle, vaikka loppujen lopuksi tuikkasi sen tuleen? Sitä minä en ymmärtänyt. Ehkä hän kykeni jo puhumaan, eikä enää tarvinnut sitä. Niin, puhumaan. Donghaen sanat kaikuivat korvissani, kuin olisin kuullut ne uudelleen.

 Kirjan viimeinen sivu oli vähiten vaurioitunut, se oli täynnä muistiinpanoja.

Luin tekstiä vaitonaisena, pelkkiä oppimista auttavia metodioita, uusia viittomistyylejä, ei mitään merkkiä tai syytä polttaa kirja. Luettuani hiiltynyttä kirjoitusta puoleen väliin aloin pohtia, miksi kirjoitustyyli muuttui radikaalisti viimeisiä lauseita kohden. Donghae oli kirjoittanut ylle väliotsikoksi 'lisää ohjeita', mutta sen alla oleva teksti ei liittynyt mitenkään olennaisesti viitomakieleen, tai sen tulkintaan.

"Toisinaan emme ymmärrä asioiden merkitystä,

Pohdimme syytä kummallisiin tekoihin.

Ehkä saamme vastauksen vielä jonakin päivänä,

Elämä ei ole aina niin mustavalkoista.

Anteeksi."

EunHae part 7 (Finnish)

Osa 7:

Siinä me taas olimme, samassa tilanteessa kuin aikaisemmin. Käänsin katseeni alas, painaen pääni takaisin vasten Donghaen rintamusta. Käteni, jotka olivat kiertyneet tämän ympärille, rutistivat hänen paitansa selkämystä, kietoen kangasta mytyiksi. Kurkussani velloi ikävä tunne, aivan kuin hukkuvalla. Paine, ilkeä puristus, tunsin haluttomuutta niellä tätä kaikkea. Tahtomattanikin tulin ajatelleeksi, miksi olin päästänyt hänet käsistäni? Tosiasiassa emme kuitenkaan olleet olleet muuta kuin hyviä ystäviä, minulla ei ollut oikeutta omistaa häntä. Donghae oli vapaa tekemään mitä halusi, tuo ajatus kietoutui kaulani ympärille puristaen sitä kuin vanne. Donghae oli vapaa, minä olin kahlittu.

Saatoin kuulla Donghaen hengityksen, tuntea sydämen lyönnit hänen rintaansa vasten. Ne olivat tiheitä, jännittyneitä, mutta samalla kuin tyynnyttävää musiikkia. Hänen tuoksunsa, tyyni olemuksensa ajoivat minut eräänlaiseen humalatilaan, tunsin halua nukahtaa. Halua jäädä siihen hetkeen. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut jäädä hänen käsivarsilleen loppuiäkseni. Kunhan vain Donghae olisi ollut lähelläni. Tunsin halua itkeä, mutta silmäni olivat kuivuneet, eikä niistä pudonnut yhtäkään kyyneltä. 

Donghaen ruskeat silmät tarkkailivat minua, pian niidenkin katse kuuluisi jollekin toiselle. Niin, Kyuhyun omistaisi tuon kalliin aarteen. Vaikka minä olin tämän aarteen löytänyt, niin. Olin tuntenut Donghaen pidempään kuin kukaan muu. Miksi en taistelisi aarteestani? Minähän en luovuttaisi näin helpolla. 

"Rakastan sinua."

Kohotin katseeni säpsähtäen, miettien olinko kuullut väärin. Ääni oli tullut Donghaen suupieliltä, se oli lähtenyt hänen rintakehästään. Olin tuntenut sen. Katsoin häntä, oliko Donghaen vaurio ollut vain väliaikainen, vai todellako oma mielikuvitukseni alkoi tehdä minulle tepposia. Sykkeeni kiihtyi, tunsin jokaisen solun minussa kuuntelevan, odottavan tämän toistavan lausahduksen uudelleen. Pessimistiset ajatukset sisälläni kävivät sotaa vahvojen rakkaudentunteideni kanssa. Voisinko minä voittaa mielä tämän aarrejahdin, voisinko kerätä suurimman potin? Voisinko viedä tikkukaramellin pienen Kyu-lapsen käsistä ja riemuita siitä nautinnontunteesta, joka minua odottaisi?

"Rakastan sinua Lee Hyuk Jae." 

Vedin syvään henkeä, Donghae, hän tosiaan kykeni puhumaan. Kykeni toistamaan yhden selkeän lauseen. Hänen huulensa, ne olivat ennen sanoneet 'ei kiitos', mutta olin aina nähnyt hänen silmistään, että se ei ollut totta. Hänen silmänsä olivat aina eläneet omaa elämäänsä. Ja vaikka hän ei kykenisikään puhumaan kokonaisia lauseita, osaisin lukea häntä kuin avointa kirjaa, silmät kertovat kaiken, totisesti. Olin kuin sulaa vahaa, en kyennyt liikkumaan paikoiltani. Jalkani, jotka olivat musertuneet surun alla, olivat nyt valahtaneet veteliksi, ne olivat aivan vapaasti toisen ohjailtavissa. Sisälläni oleva pikkulapsi irvisti voitonhaluisesti, olin ehkä sittenkin saanut kaiken haluamani, tässä sitä nähtiin että luovuttaminen ei kannattanut. 

Donghaen tarkkaileva katse ajautui taas syvälle silmiini, hänen kätensä, jotka olivat olleet ympärilläni, sivelivät poskipäitäni. Donghaen jälleen mykistyneet huulet olivat raottuneet, ne odottivat aivan kuten minäkin. Saatoin tuntea sähköisen ilmapiirin virittyvän välillemme, kuin kipinöinä se säteili lähestyvistä kasvoista toisiin. Hengitykseni oli lakannut olemasta olennainen asia, se tempoi minua omaan tahtiin, sydämeni oli puolestaan keksinyt uuden sykerytmin, jonka tahtiin tunsin Donghaenkin sydämen sykkivän. Hänen huulensa, ne vihdoin saavuttivat omani. Suljin silmäni hengittäen sisään sitä suurta energiavirtaa, joka Donghaen olemuksesta säteili. Välillämme oli kaipausta, iloa ja kiellettyä rakkautta. Donghae oli yllättänyt minut täysin, jokaisella osa-alueella. Annoin olemukseni kietoutua hänen ympärilleen kuin silkkinauha, sieluni itki hunajaa jokaisesta uudesta kosketuksesta. 

En tahtonut päästää hänestä irti, en koskaan. Hän olisi minun, nyt ja ikuisesti. 

"Minäkin rakastan sinua Lee Dong Hae." 

EunHae part 6 (Finnish)

Osa 6:

Donghae hymyili ja nyökkäsi, hän ilmeisesti tarkoitti mitä sanoi. Sydämeni hypähteli rinnassani valtoimenaan, en ollut ollut aikoihin näin lähellä häntä. Donghaen katse oli kuin pienellä koiranpennulla, niin suloinen, niin viaton. Kuka sellaisen katselemista kestäisi sulamatta osiin. Hymyilin koko hammasrivistölläni, en tiennyt mitä tuohon olisi pitänyt vastata. Olin esittänyt kysymyksen, mutta olin saanut täydentävämmän vastauksen, kuin tarvitsin. Hitaasti toimivat aivosoluni eivät osanneet käsitellä tällaisia tilanteita.

Ovikello. Vain yksi ääni voi muuttaa seesteisen hetken täydeksi kaaokseksi.

Ponnahdin ylös sohvalta ja hätääntyneenä työnsin Donghaea rintamuksista perällä olevan makuhuoneen suuntaan. Suurinpiirtein kannoin häntä kuin lasta. Avasin oven ja työnsin hämmentyneeltä lapselta näyttävän Donghaen sisään huoneeseen. Hänt tuijotti minua, viittomiselle saati sanoille ei ollut aikaa, minä tuijotin häntä. Oli aivan hiljasta. 

Katselin hetken aikaa miestä syvälle tämän tummanruskeisiin silmiin, käännyin kannoillani ja lukitsin oven perässäni. Ironista kyllä, Donghae oli makuuhuoneessani ilman minua. Mutta näin oli parempi, kukaan ei saisi tietää tapaamisistamme. En saanut mielestäni sitä hämmentynyttä ilmettä Donghaen kasvoilla, katse joka olisi saanut kenet tahansa vajoamaan hänen jalkojensa eteen. 

Oven takana seisoi Kyuhyun. Ryhti suorana, suu viivaksi puristettuna. Hänen nyrkkiin rutistetun kätensä suonet näyttivät sykkivän. Sykkivän puhdasta vihaa minua kohtaan. Ehdin hetken aikaa pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos Kyuhun olisi huomannut Donghaen viettävän aikaa kanssani. Minut olisi nyljetty hengiltä, aivan varmasti. 

"Mitä sinä haluat?" Kysyin happamasti nojaten ovenkarmiin oikealla kädelläni. 

"En ole vienyt pelikonsoliasi, lapsi tulit väärään paikkaan." Lisäsin suoranaista ivaa äänessäni. Kaikkihan tiesivät Kyuhyunin olevan aivan lapsi ja koukussa tietokonepeleihin. Mitä Donghae tuossa sintissä näki? Minä en ainakaan nähnyt muuta kuin kasan luita vuorattuna nahalla, sormet jotka olivat jäykistyneet pelikoneen alituisesta näpertelystä, en siis yhtään mitään. Kyuhyun oli sydämmeltään yhtä tyhjä, kuin..

"Tyhjä viinipullo." Mutisin, aivan niin. Kuin antiikkinen pölyttynyt lasipullo, vuosikerta viiniä, joka on jo väljähtynyt.

"Idiootti."

Kohotin kulmiani, uskalsiko hän nimitellä minua päin naamaa. Kyuhyunhan oli kerännyt rohkeutta laihan rintansa alle, oli valmis murskaamaan egoni suurilla ilmaisuilla. Idiootti, kuinka vaikuttavaa.

"Ja oliko muuta?" Kysyin sarkastinen hymy suupielilläni, nojaten entistä rehvakkaammin ovenkarmiin. Tuoko nuorimies luuli peittoavansa minut? Eihän hänellä edes ollut vatsalihaksia, joilla ottaa paria iskua vastaan. Lapsi mikä lapsi.

"Oli, älä koske pikkusormellasikaan poikaystävääni. Tai se jää viimeiseksi kerraksesi. Toisinaan toivon, että olisit onnistunut yrityksessäsi." Kyuhyun mutisi happamasti, kääntyi ja poistui paikalta. 'Goodbye my love.. Last love, Last Kiss to my heart.' Nuo sanat kiirivät ikävästi mieleeni. Kaikki loksahti paikalleen. Suudelma sairaalassa, hymyily, äskettäinen hämmentynyt katse. Ne olivat olleet elkeitä hyvästeistä, hyvästit menneisyydelle, hyvästit rakkaudelle. Donghae oli halunnut osoittaa minulle ystävyyttä, mutta kertonut rakastaneensa minua täydestä sydämestään. Hän oli valinnut Kyuhyunin, miehen joka teki hänet onnelliseksi. 

Ovenkarmi tuntui pettävän altani. Totuus satutti minua enemmän kuin olin uskonut. Olin elätellyt toivoa vielä siitä, että palaisimme entiseen. Kaikkeen siihen, mitä meillä oli ollut. Mutta enää se ei ollut mahdollista. Olin hävinnyt taistelun. Olin menettänyt puolet sydämestäni miehelle, joka oli valinnut sijastani toisen. Olin kokenut kitkerän tappion niin heikkoa vastustajaa kohtaan. 

Kuulin askelia takaani, Donghae oli ilmeisesti vapauttanut itsensä huoneestani. Hän tarjosi minulle kätensä ja hämmentyneenä kiedoin omat sormeni tämän kämmenen ympärille. Donghae veti minut syleilyyn, painoin vastahakoisesti pääni vasten hänen olkapäätään. Tiesin tämän halauksen jäävän viimeiseksi. Donghae lähtisi toisen mukaan, vieden ruhjotun sydämeni matkassaan. Käänsin katseeni hänen kasvoihinsa. Donghaen ruskeat silmät heijastivat kaipuuta. 

EunHae part 5 (Finnish)

Osa 5 :

Hämmennys. Se oli oikea sana kuvaamaan tuota tilannetta. Joka ikinen jäätynyt kolkka mielestäni sulo vahaksi Donghaen suudelman myötä. Jalkani jotka tahtoivat paeta huoneesta pysähtyivät niille sijoilleen. Sykkeeni kiihtyi, mutta siinä samassa hetkessä tuo kaunis ele oli ohi. Donghae katseli minua ruskeilla silmillään ja hymyili. Ehkä hän antaisi minulle anteeksi vielä jokin päivä. Kosketin huuliani, kuin varmistaakseni, etten nähnyt liian hyvää unta. Donghaen kämmen puristi omaani hellästi. Ei, olin hereillä. Olin herännyt parempaan todellisuuteen kuin olin saattanut toivoa.

Tapahtuneesta oli nyt kaksi viikkoa, eivätkä asiat olleet muuttuneet entisestä juuri mihinkään. Donghae asui edelleen kotonaan ja salli Kyuhyunin vierailla mielin määrin. Minä olin tyytynyt istuskelemaan ikkunani ääressä, huokaillen ja haikaillen paluuta menneeseen. Arkielo oli muuttunut paljon hiljaisemmaksi Donghaen vetäydyttyä artistin uralta, toki hän jatkoi tanssimista ja vietti aikaa kanssani aina välillä. Mutta osasin toivoa jotain parempaa, kaiken sen jälkeen mitä olimme sairaalassa kokeneet. Ehkä suudelma oli ollut vain erehdys, ehkä Donghae ei koskaan ollut tuntenut mitään minua kohtaan. Ei mitään muuta kuin ystävyyttä. Toisaalta olin ollut henkilö, joka kuuli hänen viimeisen huutonsa. Hän oli yrittänyt pelastaa minut.

Olimme tottuneet soittelemaan toisillemme puheluita, pitkiäkin sellaisia. Mutta nyt sattuneista syistä keskustelut olivat muuttuneet tekstiviesteiksi, niitäkin lähettelimme enää harvoin. Siinä huokaillessani havahduin ovikellon ärsyttäään ääneen. Kuka minua tähän aikaan aamusta kaipasi?

Avasin oven, kohdaten oven toisella puolen Donghaen kirkkaana loistavat kasvot. Hänellä oli mukanaan kirja, ilmeisesti hän halusi näyttää minulle jotakin.

"Ai hei, tule peremmälle." Mutisin hämmentyneenä siirtyen syrjään oviaukon edestä. Donghae levitti kirjansa pienen pöytäni ääreen ja viittilöi minua lähemmäksi. En oikein ollut lukutuulella, mutta raahauduin pöydän ääreen ihan vain päästäkseni jyvälle, mistä kirjassa oli kyse.

Donghae otti kynän käteensä ja alkoi raapustaa paperille. Hän ei ollut vielä ehtinyt kehittää itselleen parempaa kommunikointitapaa, joten olimme päättäneet edetä perinteisellä kynä-paperi - linjalla.

 'Haluaisin oppia kommunikoimaan kanssasi, meillä olisi niin paljon puhuttavaa.' 

Sydämeni jätti muutaman hypähdyksen väliin. 'Paljon puhuttavaa' jätti tulkinnan varaan sen, tarkoittiko Donghae sättiä vai selvittää tilannetta.

"Miten muka kykenisimme keskustelemaan, minun takiani et pysty enää puhumaan." Kysyin ja hiljensin puhettani lauseen loppua kohden. 

Donghaen kasvoille maalautui hetkeksi turhautunut ilme, sitten lapsellinen murjotus. Hän osoitti pöydälleen auki levittämäänsä kirjaa ja hymyili. 

"Viittomakieltä? Luuletko sinä, että minä oppisin tuollaista?" Naurahdin ja tein epämääräisiä liikeratoja käsilläni. Luuliko hän tosiaan vanhan koiran oppivan uusia temppuja? Donghae nyökkäsi ja hymyili taas valloittavaa hymyään, joka sai jokaisen solun sisälläni heittämään volttia.

"Ihan oikeastiko? Mutta enhän minä osaa.." Yritin väittää vastaan, mutta nuorempi peitti vastaan väittävän suuni kädellään. Donghae huokaisi ja käänsi pääni kirjan suuntaan käsillään. Hän osoitti ensimmäistä kappaletta, jossa opetettiin viittomaan yksinkertaisia lauseita, sanoja ja kirjaimia. Tuijotin kirjaa hämmentyneenä, mutta uskoin siihen, että kykenisin oppimaan jotakin. Mitä vain, että kykenisin tulkitsemaan rakastamaani henkilöä paremmin.

Viittomisen opettelu toi eräänlaista aktiviteettia tylsään arkeeni. Joka aamu saatoin kohdata Donghaen iloiset kasvot oveni takana ja viettää hänen kanssaan monta tuntia opetellen erinäisiä lausahduksia. Suudelmasta, saati sitten tunteista emme olleet puhuneet koskaan mitään. Olin jo hyväksynyt sen ajatuksen, että Donghae oli valinnut Kyuhyunin. Asuivatpa he nykyään jo kahdestaan. Minä olin ollut se ulkopuolelle jätetty kolmas pyörä. Eräänä päivänä tähän kaikkeen tuli kuitenkin muutos.

'En ole vihainen sinulle Eunhyuk.' Donghae viittoi yllättäen. Pyysin häntä toistamaan lauseen varmistuakseni siitä, etten ollut kääntänyt lausetta täysin väärin.

"Mitä sinä tarkoitat?" Kysyin hämmentyneenä ja käänsin katseeni Donghaeen. Hän istui vieressäni tavanomaisesti kirja sylissään.

EunHae part 4 (Finnish)

Osa 4 : 

Hoitaja saapui viimein samaan hiljentyneeseen tilaan kanssamme. Hänen katseensa oli tutkiva, ehkä liiankin huolestunut. Hän pyysi Kyuhyunia poistumaan, mikä helpotti tavallaan oloani. Olisin täällä loppujen lopuksi viimeinen henkilö, jolle Donghae voisi puhua järkytyksestä toivuttuaan. Vosimme keskustella tästä kaikesta tapahtuneesta ja puhua asioista kuin mies miehelle. Tai niin minä ainakin luulin.

Päästyäni itse pois vuodepotilaan virasta, tämä tapahtui jo päivän kuluttua sairaalaan joutumisestani. Istuin Donghaen vuoteen vierellä katsellen tämän tyynen kirkkaita silmiä. Hän ei ollut puhunut näinä päivinä mitään, mikä oli hyvin ymmärrettävää. Ehkä hän vihasi minua syvällä sydämessään niin paljon, ettei tahtonut avata suutaan soimaaville sanoille. Odottelin tuloksia johonkin testiin, josta en tiennyt mitään. Tiesin vain sen, että tulosten jälkeen Donghaen olisi mahdollisuus päästä kotiinsa. Hänhän oli aivan kunnossa, normaalin hiljainen tilanteeseen nähden. Miksi he enää tutkivat? Eihän tuossa miehessä ollut enää mikään vikana.

Huoneen ovi avautui hiljalleen tuoden mukanaan Donghaesta vastaavan sairaanhoitajan. Haen silmät heijastivat jännittyneisyyttä, minä puolestani jähmetyin odottamaan tuomiota. Hoitajan aina niin iloiset ja luottavaiset kasvot olivat täyttyneet murheesta. Hän kantoi kädessään nippuja papereja, ilmeisesti kuvia, jotka oli otettu nukkuessani. Nuoren naisen ryhti oli painunut kasaan samoin hänen ennen korkealla ollut leukansa oli painunut alas. Vieläkään Donghae ei puhunut mitään. 

"No, mitä selvisi? Hänhän on kunnossa, eikö?" Kuulostin aivan lapselta, joka ei haluaisi uskoa totuutta siitä, että hänelle tärkeä ihminen olisi sarastunut. Ei. Kaikki oli kunnossa, Donghae voisi jatkaa elämäänsä vaikka sitten toisen miehen kainalossa aivan kuin ennenkin. Hän voisi jatkaa loistokasta laulajanuraansa ilman huolta mielenterveydestäni, minä olin oppinut jo läksyni jokien suhteen.

"Hän on kyllä aivan kunnossa.." Hoitaja mutisi ja asetteli otettuja kuvia valotaulua vasten tarkastellen niitä edelleen huolestuneen näköisenä. Aloin riemuita siitä, että tästä tilanteesta oli selvitty pienellä säikähdyksellä ja kaikki oli nyt hyvin. 

"Mutta.. Donghaen puheen tuottoa käsittelevä alue aivoissa vaurioitui hänen iskeytyessään kalliota vasten.."

Riemuni loppui lyhyeen, sydämeni jähmettyi paikoilleen. 

"Mitä se sitten tarkoittaa?" Kysyin vaikka tiesinkin jo vastauksen. En halunnut katsoa Donghaea silmiin, olisin kohdannut vain syyttävän katseen. Hän tulisi vihaamaan minua elämänsä loppuun asti.

"..Että hän ei kykene enää puhumaan.. Olen pahoillani. Kuitenkin pääsette lähtemään-" Totuus räjähti vasten kasvojani, ei, ei näin pitänyt käydä. Donghae.. Ei kykenisi jatkamaan uraansa.. Häneltä vietäisiin kaikki. Hän oli laulaja, kukaan ei noin vain voinut viedä häneltä välinettä rahan tienaamiseen.

"Ei, Donghae, sano jotain. Sano jotain, minä pyydän. Ei. Ei. Anteeksi, minä olen pahoillani. Sano jotain!" Tuijotin tätä suoraan silmiin, ääneni oli murtumispisteessä. 

"Anna anteeksi Donghae, tämä on minun vikani.." Kyyneleet alkoivat vuotaa vuolaana silmistäni. Olin tajunnut sen liian myöhään, olin tosiaankin tuhonnut hänen elämänsä. Hän ei kykenisi edes sättimään minua kaikesta tapahtuneesta, ei kykenisi lausumaan niitä satuttavia sanoja, jotka olin ansainnut. Jalkani tuntuivat pettävän alta, en koskaan toivonut kenellekään tällaista kohtaloa, varsinkaan Donghaelle. Tämän jälkeen oli ilmiselvää, että hän valitsisi Kyuhyunin. Kyuhyun ei ollut tuhonnut hänen elämäänsä, ei yrittänyt päättää päiviään ja vienyt hänen ääntään. Olin aiheuttanut paljon enemmän tuskaa, kuin olin kuvitellut. Olin ajanut rakastamani ihmisen kuoleman partaille.

Donghaen silmät olivat täynnä surua. En kyennyt lukemaan hänen ajatuksiaan, tidennäköisesti hän pohti keinoja selviytyä tästä eteenpäin. Hän ei kuitenkaan käätänyt katsettaan pois, vaan tuijotti minua viattomilla silmillään, aivan kuin yrittäisi sanoa jotakin. Tunsin syyllisyyttä siitä, ettei hän kyennyt. Olin vajonnut sängyn viereen polvilleni, minusta tuntui kuin koko maailmani romahtaisi. 

"Ei sinun tarvitse antaa minulle anteeksi, on ymmärrettävää jos vihaat minua. Voin poistua elmästäsi, jos Kyuhyun tekee sinut onnelliseksi. Anteeksi ja hyvästi Donghae." Mutisin ja nousin käsilläni sänkyyn tukien seisomaan huterilla jaloillani. Miten selittäisin tämän muille? Että olin tappaa itseni, mutta onnistuinkin vain satuttamaan Donghaea. Minä olin selvinnyt pienillä ruhjeilla häneen verrattuna.

Käänsin selkäni lähteäkseni. Donghaen päättäväinen ote esti kuitenkin sen. Hän veti minut lähelle sairaalavuodettaan ja kohottautui istumaan. Saatoin lukea hänen silmistään 'Sinä typerys, luuletko että vihaan sinua?' . Painoin pääni alas, hän osasi lukea minua ilman sanojakin. Hän oli Donghae, mihin tämä mies sanoja tarvitsikaan. Odotin vain suurta sättivien ja vihaisten katseiden sarjaa, sitä viimeistä murskaavaa katsetta, joka hajottaisi sieluni osiin. Mutta minut yllättikin lempeä katse, hymy ja niitä seurannut suudelma.

EunHae part 3 (Finnish)

Osa 3 :

Monitorin piippaus, kummaliset valot. Äänimaailma oli minulle aivan uusi, luomieni läpi kajastava valonsäde tuntui turvattomalta. Tiesin päiväni koittaneen, Donghae ei ollut kyennyt taistelemaan kuohuvaa jokea vastaan. Minut oli nielty lopultakin virran syvyyteen. Vedin pistelevät keuhkoni täyteen ilmaa, piippaava ääni voimistui voimistumistaan. Aivan kuin minut olisi temmottu pois mitä kauheimmasta painajaisesta. 

Silmäluomeni rävähtivät auki. Valkoisen valon määrä sai minut hämmentymään. Näin Kyuhyunin riutuneet kasvot edessäni. Vieläkö tämä mies minua piinasi? Enkö ollut päässyt hänestä edes kuolemalla eroon?

"Hoitaja, hän on herännyt."

Tosiaan, ilma keuhkoissani sai kiertää nyt vapaasti. Tunnistin paikan läheiseksi sairaalaksi. Paniikki iski minuun välittömästi. Halusin huutaa, mutten kyennyt. Miksi minä olin täällä? Mitä Donghaelle oli tapahtunut? Mitä ylipäänsä oli tapahtunut? Sen halusin tietää.

Naishoitajan pyöreät hymyilevät kasvot killuivat näkökenttäni laitamilla kuin aurinko. Mutta minun oikea aurinkoni oli kadonnut. Aina niin positiivinen ruskeahiuksinen mies, joka oli minulle kaikki kaikessa. Kipulääke tuntui turruttavan mieltäni, mutta en antanut sen häiritä. Halusin saada selkoa edellisen illan tapahtumista.

"Mitenkäs täällä voidaan?" Pyöreähkö hoitaja kysäisi vieressäni liikkumatta makaavalta mieheltä. Tämä nuorukainen ei reagoinut kysymykseen liikkeelläkään. Aloin pohtia, miten vakavasti loukkaantuneiden osastolle minut oli sijoitettu. Käänsin päätäni nähdäkseni paremmin, nähdäkseni samaan huoneeseen kanssani sijoitetun miehen. Tämän kasvot olivat ilmeettömät, ruhjeutuneet, mutta hyvin tutun näköiset. Kyuhyun vilkuili nuorukaisen puoleen aina vähän väliä. Aivan kuin hän olisi välittänyt tästä tuntemattomasta enemmän kuin minusta.

Tuntematonkin henkilö tuntui merkitsevän hänelle enemmän kuin minä. Enemmän kuin henkilö, joka oli kaikesta huolimatta pitänyt häntä aina ystävänään. Hädässä ystävä tunnetaan, niinhän sitä sanotaan. Kyuhyun oli paljastunut peräänkuuluttamakseni petturiksi, monessakin suhteessa. Hän oli vienyt minulta kaiken oleellisen. Ja nytkin vakavasta onnettomuudesta selvittyäni hän keskitti huomionsa tuohon veistetyn komean näköiseen mieheen, jonka ruskeat hiukset olivat liimaantuneet muukalaisen kasvoihin kiinni.

Räpyttelin silmiäni hetken nähdäkseni paremmin, ketä maknae piti arvoni yläpuolella. Henkilön piirteet alkoivat voimistua ja piirtyä unohtumattoman katkeraksi kuvaksi verkkokalvoilleni. 

"Donghae, purista kättäni jos kuulet minua."

Lausahdus sai hengitykseni salpautumaan hetkeksi. Katsoin miestä tarkemmin, mietin olinko kuullut väärin. Kyuhyun piti tämän liikkumatonta kättä omassaan ja näytti surulliselta. Hän ei voinut olla Donghae, ei. Ei voinut olla. Ennen paikallaan levänneet sormet kietoutuivat hitaasti Kyuhyunin kämmenen ympärille. Hän siis kuuli.

Tuijotin tätä paria kyynelten vallassa, olin saattanut Donghaen tuohon kuntoon omilla typerillä toimillani. Kyuhyun kärsi myös takiani. En ollut tunnistaa Donghaea, tämän aina niin sileä kasvonpinta oli ottanut osumaa ilmeisesti joen kallion kanssa. Ehkä hän oli yrittänyt pelastaa minut. Kyllä hän ymmärtäisi, kun selittäisin asian. Kohottauduin vaivalloisesti sängylläni ja yritin tavoittaa Kyuhyunin katseen. Halusin pyytää anteeksi, aivan kaikkea. Mutta Kyuhyunia ei kiinnostanut anteeksipyytävä katseeni, vaan Donghaen silmät, jotka vähitellen aukenivat. 

"Hoitaja! Hän on herännyt!" Kyuhyunin ääni sai aivan erilaisen sävyn, kuin minun kohdallani. 

Donghaen katse oli hämmentynyt, hän ilmeisesti etsi jotakin. Kyuhyun käytti tilaisuutta hyväkseen, asettua nyt minun asemaani ja kääntää rakastamani ihmisen heräämisestä johtuva hämmennys itseensä.

"Minä olen tässä, ei mitään hätää." Niinhän sitä lohdutetaan. Ei mitään hätää. Mieleni teki huutaa, että olin elossa. Että Donghaen ei tarvitsisi potea syyllisyyttä. 

"Minä olen tässä, ei mitään hätää." Toistin Kyuhyunin sanat kuivalla kurkullani. Donghaen ilme kirkastui selvästi ja hän käänsi katseensa vaivalloisesti minuun. Hän näytti siltä kuin haluaisi sanoa jotain, aivan kun hän ei yksinkertaisesti kykenisi siihen. Donghaen kasvoille maalautui hämmentyneen tuskallinen ilme. Mutta hän tyytyi vain hymyilemään. 

Hoitajan askeleet kaikuivat käytävässä. 

"Miksi sinä et puhu mitään, Donghae? Vastaa minulle. Purista kättäni jos kuulet minua."

Taas sormet kiertyivät kämmenen ympärille varmemmin kuin ennen. Ei vastausta. Sairaalahuoneen ilmastointikin oli äänekkäämpi kuin Donghaen hämmentyneeseen ilmeeseen jämähtäneet huulet.

EunHae Part 2 (Finnish)

Osa 2

Kulissia. Tosiaan kaikki rakkaus ympärilläni oli ollut juuri sitä. Tyhjää kulissia, merkityksetöntä roskaa. Donghaen elämä tuntui olevan täydellistä, mieshän oli löytänyt itselleen toisen. Henkilön, joka tyydyttäisi hänen kaikki tarpeensa. Aivan. Makasin selkä vasten kylmää kalliota, valkoinen kauluspaita niskasta revenneenä. Donghae oli ilmeisesti riuhtonut minut ylös vedestä. Miksi hän ei ollut antanut minun päättää päiväni rauhassa? Olisin huuhtoutunut pois, veden unohduttavaan virtaan. Minusta olisi tullut virran mukaan kadonnut muisto. Lehti, joka ajelehtisi kohti kirkkaampia rantoja. Veden tyynellä itaisella pinnalla. 

Hän väitti ymmärtävänsä, mutta todellisuudessa sekin oli vain kulissia, meidän ystävyydellämme ei ollut enää mitään merkitystä. Ei tunteellista, eikä rahallista. 

"Miksi..." Yskin edelleen tuulen kuivaten poskilleni vuotavia kyyneliä. 

Donghae nielaisi. Hänestä heijastui kärsimys, katumus. Ehkä tuossa miehessä oli vielä vähän sydäntä jäljellä. Hae päätti kuitenkin vaieta.

"Tiesinhän minä. Kyuhyun merkitsee sinulle paljon enemmän." Mutisin ja käpertyen vähän kokoon nousin huterille jaloilleni seisomaan. Käänsin katseeni takaisin kylmän joen puoleen antaen tuulen jäädyttää poskipääni, jäädyttää kyyneleeni, jäädyttää tunteeni. Otin muutaman askeleen eteenpäin, mutisten edelleen haikeutta äänessäni.

" Sano heille minun kuoleen hiljaa. Vihdoinkin onnellisena. " Kastoin paljaat jalkani takaisin nyt raivoavan kuohuvaksi muuttuneeseen jokeen. Joki tuntui elävän omaa elämäänsä. Nauttivan tuskastani, siitä että se saisi päättää mihin jäätynyt ruumiini lopulta ajautuisi. Mutta eihän sillä olisi enää mitään väliä, Donghae oli tehnyt valintansa. 

"Eunhyuk, älä tee tätä minulle. Älä itsellesi. Älä perheellesi." Donghaen ääni pysäytti hiljaa eteenpäin liukuvat askeleeni. Vähät sinä minusta välität, vetoamalla perheeseeni yrität saada minut perääntymään. 

"Et sinä välitä." Mutisin ja otin taas yhden turruttavan askeleen vettä kohti. 

"Minäkö en välitä, Eunhyuk. Katso minua silmiin ja sano se uudelleen." Kuulin jo murtumaisillaan olevan äänen anelevan takaani. Donghae ei ollut koskaan kuulostanut niin hätääntyneeltä. Mutta ehkä sekin oli vain kulissia. Käännyin vaivalloisesti ympäri, tähtisumua silmissäni. Olin jättänyt silmälasini kalliolle. Nekin olivat varmaan hajonneet sirpaleiksi, kuten sieluni. Sydämeni.

"Sinä sanot etten minä välitä. Katso minua Eunhyuk. Itkin silmäni turvoksiin kirjeesi takia, kidutin itseäni mielikuvilla siitä, että tulisin liian myöhään. Että näkisin kylmenevän vartalosi makaavan liikkumattomana kalliolla, pelastusyrityksistäni huolimatta. Voitko sanoa, etten välittäisi sinusta, elvytin sinut, palautin hapen kiertämään kuoleviin keuhkoihisi. " Donghae tuijotti minua surun täyttämillä ruskeilla silmillään. Hän oli tosiaan pelastanut minut, ilman häntä en olisi enää tässä. 

Tunsin pakottavaa halua halata häntä, pyytää anteeksi kaikkea sitä tuskaa jonka olin hänelle aiheuttanut. Donghae tarjosi minulle kätensä.

Otin pari epävarmaa askelta rantaa kohden, jalkani eivät enää kantaneet. Kuohuva joki halusi sittenkin niellä minut. En halunnut joutua enää virran vietäväksi, halusin aloittaa alusta. Kurotin viimeisillä voimillani kättäni Donghaea kohden.

"Anyooooooo! Eunhyuk!" 

Tuskainen, surun täyttämä huuto oli viimeinen asia jonka kuulin. Silmieni eteen avautui musta totuus.

EunHae part 1 (Finnish)

Kirjoitan siis Eunhyukin näkökannalta asioista ja minä muodossa :) Toivottavasti nautitte ettekä järkyty heti ensimmäisenä aika radikaalista aloituksestani ~

Hän oli laiminlyönyt tunteitani toistamiseen, olin kypsynyt tähän iänikuiseen kissa ja hiiri -leikkiin. Käytännössä mitään leikkiä ei koskaan ollut ollutkaan, ei totuutta, ei mitään. Olin kehitellyt tämän kaiken pienen pääni uumenissa. Niin, kaikki oli vain kuvitelmaa. Sitä haikeata rakkautta, jolle vastakaiun saaminen oli vaikeata. Ehkä hän ei koskaan ollut huomannut epätoivoisia yrityksiäni osoittaa tunteitani, eipä tietenkään. Kuka haaskaisi aikaansa minunkaltaiseeni ihmiseen, ei kukaan täysjärkinen.

Ulkopuolinen voisi äkkiseltään tulla väittämään, että minullahan oli kaikki hyvin, suorastaan mahtavasti. Olin artisti, minulla oli rahaa, valtaa ja ihailijoita. Sitähän kaikki halusivat, olla kansan rakastama idoli, joka saisi tahtonsa läpi vain sormiaan napsauttamalla. Mutta asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Ainianen huomio syö omahyväisintäkin persoonaa. Se kuluttaa loppuun, kuin huume. Sitä on saatava lisää, ja kun olemme nauttineet sitä vähän aikaa, se kostautuu mitä karvaammilla tavoilla. Niin minulle oli käynyt. Ja mitä juoruihin tulee, niiltä en tulisi enää ikinä välttymään, niin hyvässä kuin pahassakin.

Rakkaus, sitä tunnetta en ollut koskaan kohdannut. Tai mitä sitä nyt valehtelemaan, vastarakkaus oli tapauksessani ennenkuulumatonta. Tälläkin hetkellä istuin yksin pimenevään iltaan tuijotellen kädessäni päivän sanomalehti. Etusivulla oleva kuva oli revitty kahtia niin, että toinen siinä suutelevista ihmisistä oli menettänyt päänsä roskakorin uumeniin. Paskapuhetta. Kyllä pettureita oli joka lähtöön, skadaaleita virittämään. Ehkä hänkään ei koskaan saisi tietää tunteistani, siitä olin varma. Katselin kädessäni palavaa paperinpalasta, jossa Donghaen ummistetut silmät.. Niin. Minullehan oli aivan sama mitä hän minusta ajatteli. Enpä kylmettyisi ainakaan tänä iltana tuon lehdestä roihahtaneen takan lähettyvillä. Saatoin lämmitellä kohta kylmenevää ruumistani vielä kerran. Katselin pöydälläni lepäävää kirjettä, jonka tulisin lähettämään tänä iltana. Pudottaisin sen omin käsin hänen postilaatikkoonsa ja katoaisin. Kirjaimellisesti.

Pimeys tuntui tukehduttavalta, tarvoin sokeana eteenpäin etsien oikeaa laatikkoa. Sen löydettyäni saatoin avata kannen ja kyynelehtimättä pudottaa viimeisen päätökseni hänen nähtäväkseen. Mitä hän sillä tekisi, sitä en tiedä. Varmaan polttaisi. Huvilan ikkunaa vasten heijastui vain yksinäinen hahmo tuijottamassa pimeyteen. Ihmettelen, hänellä ei ollut seuraa tänä iltana.

Annoin pimeyden niellä viimeisetkin ääriviivani. Tunnustamalla saisin hänet kitumaan vielä enemmän, kun hän tajuaisi, että on jo liian myöhäistä.

Äitni oli jo sulkenut leipomonsa, joten saatoin suorittaa tämän kaiken loppuun sen lähettyvillä olevan joen äärellä. Otin teennäiset silmälasit pois päästäni, en tarvinnut niitä enää. Niiden läpi elämä oli näyttänyt vielä vähän kirkkaammalta, mutta ei enää. Kaikki oli maalautunut mustaksi, linssit olivat nokeentuneet. Kävin mielessäni läpi kaikki henkilöt, joilta halusin pyytää anteeksi. Heitä oli monta. Viimeisenä Donghae, hänen takiaan olin ajautunut näin syvälle.

Joen kylmä vesi sai pohkeeni huutamaan tuskasta, mutta jatkoin eteenpäin. Minulla oli mahdollisuus tehdä loppu tästä kaikesta. Pian vettä oli jo yli olkapäiden, en kyennyt tuntemaan enää alaruumistani. Enää pari hengenvetoa ja kaikki olisi ohi. Kaikki yksin kärsitty kipu, aivan kaikki. Kylmä jokivesi painoi väsyneet silmäluomeni kiinni.

Luulin, etten avaisi silmiäni enää koskaan. Keuhkoissani tuntuva pistävä kipu lakkasi yhtäkkiä, saatoin kuulla jonkun huutavan.

"Ei! Sinä et saa kuolla, et saa kuolla kuuletko!?"

 Tuuli kuivasi märkiä kasvojani, huuleni olivat vasten toisen omia, hän yritti pelastaa minua. Aloin yskiä rajusti.

"Mitä hemmettiä luulit tekeväsi?" Näin Donghaen surusta riutuneet kasvot edessäni, hän oli tullut sittenkin oikeaan aikaan.

"Minä.. Sinä.. Et ymmärrä." Puhuin pitkästä aikaa kokonaisia sanoja.

"Luuletko että se kaikki oli totta? Vain kulissia, jonka tein takiasi.. Kyllä minä ymmärrän." Hän vakuutti. Se riitti minulle tällä erää. Ainakin olin elossa.