EunHae part 8 (Finnish)

Osa 8 : 

Räpyttelin silmiäni, ne olivat kuivat, suutani kuivasi, koko huone tuntui hehkuvan kuumuutta. Halusin nousta, herätä tähän aamuun, mutta toisaalta elää eilisessä unenomaisessa tilassa. Käänsin vaivalloisesti päätäni, nähdäkseni Donghaen kasvot, niiden unisen kauniin ilmeen.

Vuoteen toinen laita loisti tyhjyydellään, vain avonaisen ikkunan heiluvat verhot tervehtivät näkökenttääni. Kurtistin otsaani ja käänsin kylkeäni toiselle puolelle, ei vieläkään ketään. Ei yhtikäs ketään. Nousin istumaan käsieni varaan, olin aivan yksin makuuhuoneessani, aivan kuin jok'ikisenä aamuna tähän mennessä. Ehkä kaikki oli ollut vain unta, liian hyvää ollakseen totta. Pudistelin päätäni katsellen sitten ympärilleni, aivan kuin odottaen Donghaen putkahtavan jostakin. Ehkä tämä lapsi halusi leikkiä kanssani, niimpä tietekin. Virne kasvoillani laskin paljaat jalkani vasten lämpöä hehkuvaa lattiaani, ehkä löytäisin hänet keittiöstäni.

Keittiössä minua tervehti tyhjyys, kesäinen tuuli suhisi vain asuntoni nurkissa. En voinut käsittää tätä, en vain kerta kaikkiaan kyennyt. Donghae oli lähtenyt merkkiäkään jättämättä, kadonnut. Haparoin käsiini kupillisen väljähtynyttä kahvia, se maistui kitkerältä. Koko aamu oli saanut yht'äkkiä kitkerän maun.

Talossa hehkuva kuumuus sai pääni uniseksi, sumuiseksi. Join kahvistani ja irvistin, olin unohtanut takan päälle liian pitkäksi aikaa. En koskaan polttanut puita kesäisin, asuntoni oli muutenkin turhan lämmin. Istahdin pöytäni ääreen kuuntelemaan korvissani suhisevaa kurjuutta, kuumuutta, ikävää. Olin roihahtanut tuleen kuin liekki, mutta jokin oli sammuttanut tuon palon ja sydämeni hehkui taas kaipaavana hiilloksena. 

Tuli. Käänsin katseeni yhä loimuaviin liekkeihin, jotka olivat saaneet energiaa siihen vasta tuikatusta paperikasasta. Lähestyin takkaa silmäillen ahnaasti paperia nuolevia lieskoja. En muistanut polttaneeni paperia aikoihin ja kurtistin taas kulmiani pohtien olinko lopullisesti seonnut. Ehkä olin vain erehdyksessä lisännyt kasan paperia sytykkeeksi, kuka tahansa menisi sekaisin tuollaisen illan jälkeen.

Hymy palasi kasvoilleni, olin luullut voittaneeni, mutta täällä minä tuijottelin loimuavaa kirjaa takassani. Suupieleni vetäytyivät viivaksi, Donghae oli lähtiessään polttanut kirjansa, viimeiset muistot yhteisistä ajoistamme. Kaikki oli ollut niin kuin olin arvellutkin. Jäähyväisiä. Nousin kankeasti jaloilleni juoden taas kahvistani, se oli menettänyt makunsa ja maistui lähinnä happamalta.

En tiedä kuinka monta kuppia kahvia olin juonut, mutta tunsin silti oloni väsyneeksi. Oli iltapäivä, mutta en ollut vaivautunut pukemaan päälleni mitään normaalia. Olin verhonnut vartaloni aamutakkiin, jonka pehmeä pinta pahensi uneliaisuuttani. Tuli takassa oli jo sammunut. Olin nostanut kirjan pois tuhoavista liekeistä. Kääntelin hiiltyneitä kansia käsissäni, yrittäen ymmärtää kirjan merkitystä. Tuli oli tuhonnut sen sivut ja kärventänyt ne lukukelvottomiksi. Palanut sivu toisensa jälkeen, puuttuvia sivuja, Donghaen pieniä merkintöjä, joista en saanut väsyneillä silmilläni selkoa. 

Käänsin taas sivua huokaisten, miksi hän oli halunnut tuhota kirjan, joka auttoi häntä ilmaisemaan itseään? Miksi hän oli tuonut sen minulle, vaikka loppujen lopuksi tuikkasi sen tuleen? Sitä minä en ymmärtänyt. Ehkä hän kykeni jo puhumaan, eikä enää tarvinnut sitä. Niin, puhumaan. Donghaen sanat kaikuivat korvissani, kuin olisin kuullut ne uudelleen.

 Kirjan viimeinen sivu oli vähiten vaurioitunut, se oli täynnä muistiinpanoja.

Luin tekstiä vaitonaisena, pelkkiä oppimista auttavia metodioita, uusia viittomistyylejä, ei mitään merkkiä tai syytä polttaa kirja. Luettuani hiiltynyttä kirjoitusta puoleen väliin aloin pohtia, miksi kirjoitustyyli muuttui radikaalisti viimeisiä lauseita kohden. Donghae oli kirjoittanut ylle väliotsikoksi 'lisää ohjeita', mutta sen alla oleva teksti ei liittynyt mitenkään olennaisesti viitomakieleen, tai sen tulkintaan.

"Toisinaan emme ymmärrä asioiden merkitystä,

Pohdimme syytä kummallisiin tekoihin.

Ehkä saamme vastauksen vielä jonakin päivänä,

Elämä ei ole aina niin mustavalkoista.

Anteeksi."

EunHae part 7 (Finnish)

Osa 7:

Siinä me taas olimme, samassa tilanteessa kuin aikaisemmin. Käänsin katseeni alas, painaen pääni takaisin vasten Donghaen rintamusta. Käteni, jotka olivat kiertyneet tämän ympärille, rutistivat hänen paitansa selkämystä, kietoen kangasta mytyiksi. Kurkussani velloi ikävä tunne, aivan kuin hukkuvalla. Paine, ilkeä puristus, tunsin haluttomuutta niellä tätä kaikkea. Tahtomattanikin tulin ajatelleeksi, miksi olin päästänyt hänet käsistäni? Tosiasiassa emme kuitenkaan olleet olleet muuta kuin hyviä ystäviä, minulla ei ollut oikeutta omistaa häntä. Donghae oli vapaa tekemään mitä halusi, tuo ajatus kietoutui kaulani ympärille puristaen sitä kuin vanne. Donghae oli vapaa, minä olin kahlittu.

Saatoin kuulla Donghaen hengityksen, tuntea sydämen lyönnit hänen rintaansa vasten. Ne olivat tiheitä, jännittyneitä, mutta samalla kuin tyynnyttävää musiikkia. Hänen tuoksunsa, tyyni olemuksensa ajoivat minut eräänlaiseen humalatilaan, tunsin halua nukahtaa. Halua jäädä siihen hetkeen. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut jäädä hänen käsivarsilleen loppuiäkseni. Kunhan vain Donghae olisi ollut lähelläni. Tunsin halua itkeä, mutta silmäni olivat kuivuneet, eikä niistä pudonnut yhtäkään kyyneltä. 

Donghaen ruskeat silmät tarkkailivat minua, pian niidenkin katse kuuluisi jollekin toiselle. Niin, Kyuhyun omistaisi tuon kalliin aarteen. Vaikka minä olin tämän aarteen löytänyt, niin. Olin tuntenut Donghaen pidempään kuin kukaan muu. Miksi en taistelisi aarteestani? Minähän en luovuttaisi näin helpolla. 

"Rakastan sinua."

Kohotin katseeni säpsähtäen, miettien olinko kuullut väärin. Ääni oli tullut Donghaen suupieliltä, se oli lähtenyt hänen rintakehästään. Olin tuntenut sen. Katsoin häntä, oliko Donghaen vaurio ollut vain väliaikainen, vai todellako oma mielikuvitukseni alkoi tehdä minulle tepposia. Sykkeeni kiihtyi, tunsin jokaisen solun minussa kuuntelevan, odottavan tämän toistavan lausahduksen uudelleen. Pessimistiset ajatukset sisälläni kävivät sotaa vahvojen rakkaudentunteideni kanssa. Voisinko minä voittaa mielä tämän aarrejahdin, voisinko kerätä suurimman potin? Voisinko viedä tikkukaramellin pienen Kyu-lapsen käsistä ja riemuita siitä nautinnontunteesta, joka minua odottaisi?

"Rakastan sinua Lee Hyuk Jae." 

Vedin syvään henkeä, Donghae, hän tosiaan kykeni puhumaan. Kykeni toistamaan yhden selkeän lauseen. Hänen huulensa, ne olivat ennen sanoneet 'ei kiitos', mutta olin aina nähnyt hänen silmistään, että se ei ollut totta. Hänen silmänsä olivat aina eläneet omaa elämäänsä. Ja vaikka hän ei kykenisikään puhumaan kokonaisia lauseita, osaisin lukea häntä kuin avointa kirjaa, silmät kertovat kaiken, totisesti. Olin kuin sulaa vahaa, en kyennyt liikkumaan paikoiltani. Jalkani, jotka olivat musertuneet surun alla, olivat nyt valahtaneet veteliksi, ne olivat aivan vapaasti toisen ohjailtavissa. Sisälläni oleva pikkulapsi irvisti voitonhaluisesti, olin ehkä sittenkin saanut kaiken haluamani, tässä sitä nähtiin että luovuttaminen ei kannattanut. 

Donghaen tarkkaileva katse ajautui taas syvälle silmiini, hänen kätensä, jotka olivat olleet ympärilläni, sivelivät poskipäitäni. Donghaen jälleen mykistyneet huulet olivat raottuneet, ne odottivat aivan kuten minäkin. Saatoin tuntea sähköisen ilmapiirin virittyvän välillemme, kuin kipinöinä se säteili lähestyvistä kasvoista toisiin. Hengitykseni oli lakannut olemasta olennainen asia, se tempoi minua omaan tahtiin, sydämeni oli puolestaan keksinyt uuden sykerytmin, jonka tahtiin tunsin Donghaenkin sydämen sykkivän. Hänen huulensa, ne vihdoin saavuttivat omani. Suljin silmäni hengittäen sisään sitä suurta energiavirtaa, joka Donghaen olemuksesta säteili. Välillämme oli kaipausta, iloa ja kiellettyä rakkautta. Donghae oli yllättänyt minut täysin, jokaisella osa-alueella. Annoin olemukseni kietoutua hänen ympärilleen kuin silkkinauha, sieluni itki hunajaa jokaisesta uudesta kosketuksesta. 

En tahtonut päästää hänestä irti, en koskaan. Hän olisi minun, nyt ja ikuisesti. 

"Minäkin rakastan sinua Lee Dong Hae."