Osa 9 (Final)
Tuijotin viimeistä sivua ymmälläni, en kyennyt järkeilemään sanojen merkitystä, en syvempää sanomaa joka kätkeytyi niiden taakse. Donghaesta ei koskaan ollut ottanut selvää, hän oli aina ollut ailahteleva persoona.
Annoin vartaloni painautua vasten pehmeää selkänojaa, uni olisi paras lääke tähän tilanteeseen. En tiennyt olinko nukkuneut edellisenä yönä ollenkaan, en kyennyt muistamaan mitä oli tapahtunut. Kaikki suhisi tuulena päässäni mustaten jokaisen aivosoluni. Hengitin rauhallisesti, kääntelin sivuja toisensa perään hengitykseni tahdissa. Tuuli suhisi korvissani, myös niiden välissä oleva toiminta oli lakannut. Olin jäänyt yksin, aivan yksin.
Uneliaaseen näkökenttääni osui paperinpalanen, joka oli revitty eilisen päivän sanomalehdestä. Kurotin sen käsiini tuijottaen sitä väsyneesti. Sanomalehden sivu, ainiaisia juorupalstoja, joita en koskaan lukenut. En halunnut nähdä, mitä valheita minunkaltaisistani julkisuuden henkilöistä leviteltiin.
En muistanut repineeni lehteä, aloin tutkia palasta tarkemmin. Artikkeli käsitteli Kyuhyunia, tuon miehen nimen kuuleminenkin sai veren kiehumaan sisälläni. Päätin silti lukea, ehkä Donghae oli repinyt sen tarkoituksella irti. Ehkä hän oli jättänyt sen viimeiseksi avunhuudokseen poistuessaan paikalta, niin, se kävisi selitykseksi.
"Aion matkustaa kauas, kuten tietänet, minulla on varaa siihen." Kyuhyun kerskaili omaisuudellaan haastattelussa, jota yritin kahvin sumentamilla silmilläni tulkita riekaleesta. Hymähdin, ainakin pääsisin näkemästä häntä vähään aikaan, yksi maanvaiva vähemmän. Jatkoin kuitenkin lukemista
"Lähdemme lomalle Amerikkaan, paikkaan jossa voin rakkaani kanssa virallistaa suhteemme. Rakkautemme ei kaipaa sanoja, ymmärrämme toisiamme vain katseiden perusteella. Aion yllättää hänet tänä iltana, vien meidät pois yksityiskoneella asuntomme pihamaalta... "
Tuijotin viimeisiä sanoja, jotka olivat jäljellä revitystä haastattelusta. " vien meidät pois.. asuntomme pihamaalta.. " Mitä Donghae oli halunnut viestittää minulle jättäessään käsiini palan valheita pursuavasta haastattelusta? Kyuhyun oli ilmiselvästi halunnut yllättää Donghaen, viedä hänet kauas pois. Matkustaminen ilmeisesti siksi, että hän halusi saada välimatkaa minuun, henkilöön joka oli onnistunut varastamaan suudelman hänen poikaystävänsä viattomilta huulilta.
Toinen matkustamisen syy oli suhteen virallistaminen, mikä tarkoittanee avioliittoa, tai kihlautumista. En ollut nähnyt sormusta Donghaen sormessa, joten arvelin kihlautumisen olevan ensimmäinen askel.
Jähmetyin paikoilleni katse nauliintuneena sanaan 'tänä iltana.' Kääntelin paperinpalaa kädessäni etsien kuumeisesti päivämäärää, jolloin lehti oli ilmestynyt. Olin ollut oikeassa, lehti oli eiliseltä päivältä. Suupieleni vetäytyivät viivaksi noustessani kankeille jaloilleni vuodesohvan nurkkauksesta.
"Hemmetti!" Huusin koko sydämmeni pohjasta paiskaten lasisen sohvapöydän päällä olleet aikakausilehdet lattialle. Kaikki selkeni minulle, aivan koko tarina. Saatoin nähdä silmieni edessä viimeyön surunäytelmän, johon minä en ollut osallistunut. Olin sulkenut silmäni onnellisesti hymyillen, luullen voittaneeni rakastamani henkilön sydämen omakseni.
Olin jäänyt paitsi kaikesta siitä, mitä Donghae oli ilmeisesti joutunut kärsimään.
Oli sanomattakin selvää, että Kyuhyun oli lähtenyt etsimään poikaystäväänsä, sillä yllätykseen tarvittiin myös henkilö, jolle se tehtiin. Hän oli suunnannut askeleensa talolleni, etsimättä muualta. Hän oli odannut aavistaa, että Donghae oli luonani. Kyuhyun oli soittanut ovikelloani, mutta huomannut tapani jättää ovi lukitsematta iltaisin, jolloin odotin Donghaen saapuvan. Hän oli astellut sisään, katsellut ympärilleen ja etsinyt rakkaimpaansa.
Tietenkin hän oli löytänyt tiensä makuuhuoneeseeni, jossa kaksi rakastavaista nukkuivat vierekkäin. Hän oli raivostunut huomatessaan häviönsä, repinyt puoliunisen Donghae raukan ylös vuoteestani ja vienyt hänet mukanaan.
"Hemmetti!" Toistin uudestaan saaden jähmettyneet jalkani liikkeelle. Juoksin hakemaan itselleni jotain päällepantavaa ajatusten virratessa päässäni. Kyuhyun veisi Donghaen vaikka väkisin mukanaan, ei hän välittäisi toisen tuntemuksista tai vastalauseista. Hän kantaisi hiljaisen pikkulapsen Amerikoihin asti käsivarsillaan ja teeskentelisi rakkauden olevan molemminpuolista. Donghae joutuisi menemään hänen kanssaan naimisiin, ei rakkaudesta, silkasta pakosta.
En sallinut sen tapahtuvan, minun tuli toimia. Puristin käteni nyrkkiin ja suuntasin lasittuneen katseeni eteenpäin. Minun tulisi löytää hiljainen rakastajani, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ennen kuin hän olisi USA:n hiekkarannoilla kiedottuna valheelliseen rakkaudentunteeseen.
Pakotin jalkani ensin kävelemään, sitten juoksuun. Minulla ei ollut aikaa hukattavana. Mustat aurinkolasit kasvojani verhoten juoksin läpi läheisen liikenneruuhkan, saaden aikaan suurta hämmennystä ja kameroiden salamavalojen räiskyntää. Olin tottunut siihen, saivatpahan juorusivut taas täytettä.
Hengitykseni muuttui raskaaksi juostessani, en välittänyt ruumiini valittavasta ja hiipuvasta tahdista. Etsin katseellani lentokenttää toivoen etten olisi myöhässä.
Lentokentällä puhalsi voimakas tuuli, aivan kuin se olisi värittänyt kaipuutani. Hengästymiseni oli muuttunut hätääntyneeksi hapenotoksi, jonka tahtia en kyennyt enää hallitsemaan. Kuulin pienen helikopterin siipien äänen jo kaukaa kiinittäen katseeni siihen. Juoksin kuin viimeistä päivää kiitoradan asvaltoitua reunaa pitkin saavuttaakseni pian nousevan koneen. Saatoin erottaa siihen lastautuvat kaksi henkilöä, joista toinen näytti äärimmäisen vastahakoiselta nousemaan kyytiin. Pidempi heistä veti voimakkaasti tätä kädestä huutaen kovaäänisesti. En kyennyt erottamaan sanoja, sillä tuuli sekoitti ne.
Vartiovuorossa oleva harteikas mies huusi minulle jotain mistä en saanut selvää. Ilmeisesti minua käskettiin poistumaan alueelta.
En välittänyt, vaan jatkoin juoksemista. Farkkuni olivat revenneet polven kohdalta kiivetessäni aidasta yli. Käsivarteni olivat saaneet ruhjeita ja juokseminen korvensi rintaani. Pinnistin voimani äärimmilleen jaksaakseni paeta tuota koripalloilijan kokoista tummaa miestä ja ehtiäkseni ennen koneen lähtöä pelastamaan sydämmenpuolikkaani.
Saavuin koneen lähettyville hengästyneempänä kuin koskaan.
"Donghae! Donghae! Älä mene!" Huusin viimeisillä voimillani toivoen, että hän kuulisi minut tuulen huminan läpi. Saatoin elää samanlaisessa tunnetilassa, kuin Donghae pelastaessaan minua kuohuvasta koskesta.
"Älä mene pois, sinä tiedät ettei tämä ole oikein!" Huutoni alkoi saada epätoivoista väriä.
Tunsin jonkun tarttuvan minuun, koripalloilija oli saavuttanut olemukseni. Minulla ei olisi enää toivoa.
"Dongha-!" Yritin vielä viimeisen kerran, ennen kuin hänen suuri kätensä peitti kasvoni. Olin mennyttä.
"Sir, vien tämän tunkeilijan pois, hyvää matkaa vielä kerran." Suuri mies huusi Kyuhyunille alkaen raahata minua pois kiitoradalta.
"Hyvä on, kiitos!" Kuulin Kyuhyunin äänen huutavan vielä perääni. Donghae ei kyennyt huutamaan, hän ei kyennyt puolustautumaan ilman ääntä. Ainakin hän oli kuullut, että olin yrittänyt. Väsynyttä vartaloani kannettiin yhä kauemmas helikopterista, he lähtisivät, pian.
"Seis!"
Donghaen huuto kaikui ympäri lentokenttää. Minua pois raahaava turvamies pysähtyi niille sijoilleen, yhtä hämmentyneenä kuin minäkin.
Kuulin askelia, juoksuaskelia.
Donghae pysähtyi hengästyneenä eteemme vapauttaen minut isokokoisen turvamiehen otteesta. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut lähelleen. Hengitimme samaan tahtiin, kyyneleet valuivat hänen poskiltaan.
"Sinä tulit."
Kohotin katseeni pyyhkien kyyneleitä hänen poskiltaan.
"Tulin." Vastasin pidellen tiukasti hänen surusta ja pelosta tärisevää vartaloaan.
"Enkä päästä sinua koskaan enää menemään."
