Osa 7:
Siinä me taas olimme, samassa tilanteessa kuin aikaisemmin. Käänsin katseeni alas, painaen pääni takaisin vasten Donghaen rintamusta. Käteni, jotka olivat kiertyneet tämän ympärille, rutistivat hänen paitansa selkämystä, kietoen kangasta mytyiksi. Kurkussani velloi ikävä tunne, aivan kuin hukkuvalla. Paine, ilkeä puristus, tunsin haluttomuutta niellä tätä kaikkea. Tahtomattanikin tulin ajatelleeksi, miksi olin päästänyt hänet käsistäni? Tosiasiassa emme kuitenkaan olleet olleet muuta kuin hyviä ystäviä, minulla ei ollut oikeutta omistaa häntä. Donghae oli vapaa tekemään mitä halusi, tuo ajatus kietoutui kaulani ympärille puristaen sitä kuin vanne. Donghae oli vapaa, minä olin kahlittu.
Saatoin kuulla Donghaen hengityksen, tuntea sydämen lyönnit hänen rintaansa vasten. Ne olivat tiheitä, jännittyneitä, mutta samalla kuin tyynnyttävää musiikkia. Hänen tuoksunsa, tyyni olemuksensa ajoivat minut eräänlaiseen humalatilaan, tunsin halua nukahtaa. Halua jäädä siihen hetkeen. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut jäädä hänen käsivarsilleen loppuiäkseni. Kunhan vain Donghae olisi ollut lähelläni. Tunsin halua itkeä, mutta silmäni olivat kuivuneet, eikä niistä pudonnut yhtäkään kyyneltä.
Donghaen ruskeat silmät tarkkailivat minua, pian niidenkin katse kuuluisi jollekin toiselle. Niin, Kyuhyun omistaisi tuon kalliin aarteen. Vaikka minä olin tämän aarteen löytänyt, niin. Olin tuntenut Donghaen pidempään kuin kukaan muu. Miksi en taistelisi aarteestani? Minähän en luovuttaisi näin helpolla.
"Rakastan sinua."
Kohotin katseeni säpsähtäen, miettien olinko kuullut väärin. Ääni oli tullut Donghaen suupieliltä, se oli lähtenyt hänen rintakehästään. Olin tuntenut sen. Katsoin häntä, oliko Donghaen vaurio ollut vain väliaikainen, vai todellako oma mielikuvitukseni alkoi tehdä minulle tepposia. Sykkeeni kiihtyi, tunsin jokaisen solun minussa kuuntelevan, odottavan tämän toistavan lausahduksen uudelleen. Pessimistiset ajatukset sisälläni kävivät sotaa vahvojen rakkaudentunteideni kanssa. Voisinko minä voittaa mielä tämän aarrejahdin, voisinko kerätä suurimman potin? Voisinko viedä tikkukaramellin pienen Kyu-lapsen käsistä ja riemuita siitä nautinnontunteesta, joka minua odottaisi?
"Rakastan sinua Lee Hyuk Jae."
Vedin syvään henkeä, Donghae, hän tosiaan kykeni puhumaan. Kykeni toistamaan yhden selkeän lauseen. Hänen huulensa, ne olivat ennen sanoneet 'ei kiitos', mutta olin aina nähnyt hänen silmistään, että se ei ollut totta. Hänen silmänsä olivat aina eläneet omaa elämäänsä. Ja vaikka hän ei kykenisikään puhumaan kokonaisia lauseita, osaisin lukea häntä kuin avointa kirjaa, silmät kertovat kaiken, totisesti. Olin kuin sulaa vahaa, en kyennyt liikkumaan paikoiltani. Jalkani, jotka olivat musertuneet surun alla, olivat nyt valahtaneet veteliksi, ne olivat aivan vapaasti toisen ohjailtavissa. Sisälläni oleva pikkulapsi irvisti voitonhaluisesti, olin ehkä sittenkin saanut kaiken haluamani, tässä sitä nähtiin että luovuttaminen ei kannattanut.
Donghaen tarkkaileva katse ajautui taas syvälle silmiini, hänen kätensä, jotka olivat olleet ympärilläni, sivelivät poskipäitäni. Donghaen jälleen mykistyneet huulet olivat raottuneet, ne odottivat aivan kuten minäkin. Saatoin tuntea sähköisen ilmapiirin virittyvän välillemme, kuin kipinöinä se säteili lähestyvistä kasvoista toisiin. Hengitykseni oli lakannut olemasta olennainen asia, se tempoi minua omaan tahtiin, sydämeni oli puolestaan keksinyt uuden sykerytmin, jonka tahtiin tunsin Donghaenkin sydämen sykkivän. Hänen huulensa, ne vihdoin saavuttivat omani. Suljin silmäni hengittäen sisään sitä suurta energiavirtaa, joka Donghaen olemuksesta säteili. Välillämme oli kaipausta, iloa ja kiellettyä rakkautta. Donghae oli yllättänyt minut täysin, jokaisella osa-alueella. Annoin olemukseni kietoutua hänen ympärilleen kuin silkkinauha, sieluni itki hunajaa jokaisesta uudesta kosketuksesta.
En tahtonut päästää hänestä irti, en koskaan. Hän olisi minun, nyt ja ikuisesti.
"Minäkin rakastan sinua Lee Dong Hae."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti