Osa 4 :
Hoitaja saapui viimein samaan hiljentyneeseen tilaan kanssamme. Hänen katseensa oli tutkiva, ehkä liiankin huolestunut. Hän pyysi Kyuhyunia poistumaan, mikä helpotti tavallaan oloani. Olisin täällä loppujen lopuksi viimeinen henkilö, jolle Donghae voisi puhua järkytyksestä toivuttuaan. Vosimme keskustella tästä kaikesta tapahtuneesta ja puhua asioista kuin mies miehelle. Tai niin minä ainakin luulin.
Päästyäni itse pois vuodepotilaan virasta, tämä tapahtui jo päivän kuluttua sairaalaan joutumisestani. Istuin Donghaen vuoteen vierellä katsellen tämän tyynen kirkkaita silmiä. Hän ei ollut puhunut näinä päivinä mitään, mikä oli hyvin ymmärrettävää. Ehkä hän vihasi minua syvällä sydämessään niin paljon, ettei tahtonut avata suutaan soimaaville sanoille. Odottelin tuloksia johonkin testiin, josta en tiennyt mitään. Tiesin vain sen, että tulosten jälkeen Donghaen olisi mahdollisuus päästä kotiinsa. Hänhän oli aivan kunnossa, normaalin hiljainen tilanteeseen nähden. Miksi he enää tutkivat? Eihän tuossa miehessä ollut enää mikään vikana.
Huoneen ovi avautui hiljalleen tuoden mukanaan Donghaesta vastaavan sairaanhoitajan. Haen silmät heijastivat jännittyneisyyttä, minä puolestani jähmetyin odottamaan tuomiota. Hoitajan aina niin iloiset ja luottavaiset kasvot olivat täyttyneet murheesta. Hän kantoi kädessään nippuja papereja, ilmeisesti kuvia, jotka oli otettu nukkuessani. Nuoren naisen ryhti oli painunut kasaan samoin hänen ennen korkealla ollut leukansa oli painunut alas. Vieläkään Donghae ei puhunut mitään.
"No, mitä selvisi? Hänhän on kunnossa, eikö?" Kuulostin aivan lapselta, joka ei haluaisi uskoa totuutta siitä, että hänelle tärkeä ihminen olisi sarastunut. Ei. Kaikki oli kunnossa, Donghae voisi jatkaa elämäänsä vaikka sitten toisen miehen kainalossa aivan kuin ennenkin. Hän voisi jatkaa loistokasta laulajanuraansa ilman huolta mielenterveydestäni, minä olin oppinut jo läksyni jokien suhteen.
"Hän on kyllä aivan kunnossa.." Hoitaja mutisi ja asetteli otettuja kuvia valotaulua vasten tarkastellen niitä edelleen huolestuneen näköisenä. Aloin riemuita siitä, että tästä tilanteesta oli selvitty pienellä säikähdyksellä ja kaikki oli nyt hyvin.
"Mutta.. Donghaen puheen tuottoa käsittelevä alue aivoissa vaurioitui hänen iskeytyessään kalliota vasten.."
Riemuni loppui lyhyeen, sydämeni jähmettyi paikoilleen.
"Mitä se sitten tarkoittaa?" Kysyin vaikka tiesinkin jo vastauksen. En halunnut katsoa Donghaea silmiin, olisin kohdannut vain syyttävän katseen. Hän tulisi vihaamaan minua elämänsä loppuun asti.
"..Että hän ei kykene enää puhumaan.. Olen pahoillani. Kuitenkin pääsette lähtemään-" Totuus räjähti vasten kasvojani, ei, ei näin pitänyt käydä. Donghae.. Ei kykenisi jatkamaan uraansa.. Häneltä vietäisiin kaikki. Hän oli laulaja, kukaan ei noin vain voinut viedä häneltä välinettä rahan tienaamiseen.
"Ei, Donghae, sano jotain. Sano jotain, minä pyydän. Ei. Ei. Anteeksi, minä olen pahoillani. Sano jotain!" Tuijotin tätä suoraan silmiin, ääneni oli murtumispisteessä.
"Anna anteeksi Donghae, tämä on minun vikani.." Kyyneleet alkoivat vuotaa vuolaana silmistäni. Olin tajunnut sen liian myöhään, olin tosiaankin tuhonnut hänen elämänsä. Hän ei kykenisi edes sättimään minua kaikesta tapahtuneesta, ei kykenisi lausumaan niitä satuttavia sanoja, jotka olin ansainnut. Jalkani tuntuivat pettävän alta, en koskaan toivonut kenellekään tällaista kohtaloa, varsinkaan Donghaelle. Tämän jälkeen oli ilmiselvää, että hän valitsisi Kyuhyunin. Kyuhyun ei ollut tuhonnut hänen elämäänsä, ei yrittänyt päättää päiviään ja vienyt hänen ääntään. Olin aiheuttanut paljon enemmän tuskaa, kuin olin kuvitellut. Olin ajanut rakastamani ihmisen kuoleman partaille.
Donghaen silmät olivat täynnä surua. En kyennyt lukemaan hänen ajatuksiaan, tidennäköisesti hän pohti keinoja selviytyä tästä eteenpäin. Hän ei kuitenkaan käätänyt katsettaan pois, vaan tuijotti minua viattomilla silmillään, aivan kuin yrittäisi sanoa jotakin. Tunsin syyllisyyttä siitä, ettei hän kyennyt. Olin vajonnut sängyn viereen polvilleni, minusta tuntui kuin koko maailmani romahtaisi.
"Ei sinun tarvitse antaa minulle anteeksi, on ymmärrettävää jos vihaat minua. Voin poistua elmästäsi, jos Kyuhyun tekee sinut onnelliseksi. Anteeksi ja hyvästi Donghae." Mutisin ja nousin käsilläni sänkyyn tukien seisomaan huterilla jaloillani. Miten selittäisin tämän muille? Että olin tappaa itseni, mutta onnistuinkin vain satuttamaan Donghaea. Minä olin selvinnyt pienillä ruhjeilla häneen verrattuna.
Käänsin selkäni lähteäkseni. Donghaen päättäväinen ote esti kuitenkin sen. Hän veti minut lähelle sairaalavuodettaan ja kohottautui istumaan. Saatoin lukea hänen silmistään 'Sinä typerys, luuletko että vihaan sinua?' . Painoin pääni alas, hän osasi lukea minua ilman sanojakin. Hän oli Donghae, mihin tämä mies sanoja tarvitsikaan. Odotin vain suurta sättivien ja vihaisten katseiden sarjaa, sitä viimeistä murskaavaa katsetta, joka hajottaisi sieluni osiin. Mutta minut yllättikin lempeä katse, hymy ja niitä seurannut suudelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti