Osa 5 :
Hämmennys. Se oli oikea sana kuvaamaan tuota tilannetta. Joka ikinen jäätynyt kolkka mielestäni sulo vahaksi Donghaen suudelman myötä. Jalkani jotka tahtoivat paeta huoneesta pysähtyivät niille sijoilleen. Sykkeeni kiihtyi, mutta siinä samassa hetkessä tuo kaunis ele oli ohi. Donghae katseli minua ruskeilla silmillään ja hymyili. Ehkä hän antaisi minulle anteeksi vielä jokin päivä. Kosketin huuliani, kuin varmistaakseni, etten nähnyt liian hyvää unta. Donghaen kämmen puristi omaani hellästi. Ei, olin hereillä. Olin herännyt parempaan todellisuuteen kuin olin saattanut toivoa.
Tapahtuneesta oli nyt kaksi viikkoa, eivätkä asiat olleet muuttuneet entisestä juuri mihinkään. Donghae asui edelleen kotonaan ja salli Kyuhyunin vierailla mielin määrin. Minä olin tyytynyt istuskelemaan ikkunani ääressä, huokaillen ja haikaillen paluuta menneeseen. Arkielo oli muuttunut paljon hiljaisemmaksi Donghaen vetäydyttyä artistin uralta, toki hän jatkoi tanssimista ja vietti aikaa kanssani aina välillä. Mutta osasin toivoa jotain parempaa, kaiken sen jälkeen mitä olimme sairaalassa kokeneet. Ehkä suudelma oli ollut vain erehdys, ehkä Donghae ei koskaan ollut tuntenut mitään minua kohtaan. Ei mitään muuta kuin ystävyyttä. Toisaalta olin ollut henkilö, joka kuuli hänen viimeisen huutonsa. Hän oli yrittänyt pelastaa minut.
Olimme tottuneet soittelemaan toisillemme puheluita, pitkiäkin sellaisia. Mutta nyt sattuneista syistä keskustelut olivat muuttuneet tekstiviesteiksi, niitäkin lähettelimme enää harvoin. Siinä huokaillessani havahduin ovikellon ärsyttäään ääneen. Kuka minua tähän aikaan aamusta kaipasi?
Avasin oven, kohdaten oven toisella puolen Donghaen kirkkaana loistavat kasvot. Hänellä oli mukanaan kirja, ilmeisesti hän halusi näyttää minulle jotakin.
"Ai hei, tule peremmälle." Mutisin hämmentyneenä siirtyen syrjään oviaukon edestä. Donghae levitti kirjansa pienen pöytäni ääreen ja viittilöi minua lähemmäksi. En oikein ollut lukutuulella, mutta raahauduin pöydän ääreen ihan vain päästäkseni jyvälle, mistä kirjassa oli kyse.
Donghae otti kynän käteensä ja alkoi raapustaa paperille. Hän ei ollut vielä ehtinyt kehittää itselleen parempaa kommunikointitapaa, joten olimme päättäneet edetä perinteisellä kynä-paperi - linjalla.
'Haluaisin oppia kommunikoimaan kanssasi, meillä olisi niin paljon puhuttavaa.'
Sydämeni jätti muutaman hypähdyksen väliin. 'Paljon puhuttavaa' jätti tulkinnan varaan sen, tarkoittiko Donghae sättiä vai selvittää tilannetta.
"Miten muka kykenisimme keskustelemaan, minun takiani et pysty enää puhumaan." Kysyin ja hiljensin puhettani lauseen loppua kohden.
Donghaen kasvoille maalautui hetkeksi turhautunut ilme, sitten lapsellinen murjotus. Hän osoitti pöydälleen auki levittämäänsä kirjaa ja hymyili.
"Viittomakieltä? Luuletko sinä, että minä oppisin tuollaista?" Naurahdin ja tein epämääräisiä liikeratoja käsilläni. Luuliko hän tosiaan vanhan koiran oppivan uusia temppuja? Donghae nyökkäsi ja hymyili taas valloittavaa hymyään, joka sai jokaisen solun sisälläni heittämään volttia.
"Ihan oikeastiko? Mutta enhän minä osaa.." Yritin väittää vastaan, mutta nuorempi peitti vastaan väittävän suuni kädellään. Donghae huokaisi ja käänsi pääni kirjan suuntaan käsillään. Hän osoitti ensimmäistä kappaletta, jossa opetettiin viittomaan yksinkertaisia lauseita, sanoja ja kirjaimia. Tuijotin kirjaa hämmentyneenä, mutta uskoin siihen, että kykenisin oppimaan jotakin. Mitä vain, että kykenisin tulkitsemaan rakastamaani henkilöä paremmin.
Viittomisen opettelu toi eräänlaista aktiviteettia tylsään arkeeni. Joka aamu saatoin kohdata Donghaen iloiset kasvot oveni takana ja viettää hänen kanssaan monta tuntia opetellen erinäisiä lausahduksia. Suudelmasta, saati sitten tunteista emme olleet puhuneet koskaan mitään. Olin jo hyväksynyt sen ajatuksen, että Donghae oli valinnut Kyuhyunin. Asuivatpa he nykyään jo kahdestaan. Minä olin ollut se ulkopuolelle jätetty kolmas pyörä. Eräänä päivänä tähän kaikkeen tuli kuitenkin muutos.
'En ole vihainen sinulle Eunhyuk.' Donghae viittoi yllättäen. Pyysin häntä toistamaan lauseen varmistuakseni siitä, etten ollut kääntänyt lausetta täysin väärin.
"Mitä sinä tarkoitat?" Kysyin hämmentyneenä ja käänsin katseeni Donghaeen. Hän istui vieressäni tavanomaisesti kirja sylissään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti