Osa 2
Kulissia. Tosiaan kaikki rakkaus ympärilläni oli ollut juuri sitä. Tyhjää kulissia, merkityksetöntä roskaa. Donghaen elämä tuntui olevan täydellistä, mieshän oli löytänyt itselleen toisen. Henkilön, joka tyydyttäisi hänen kaikki tarpeensa. Aivan. Makasin selkä vasten kylmää kalliota, valkoinen kauluspaita niskasta revenneenä. Donghae oli ilmeisesti riuhtonut minut ylös vedestä. Miksi hän ei ollut antanut minun päättää päiväni rauhassa? Olisin huuhtoutunut pois, veden unohduttavaan virtaan. Minusta olisi tullut virran mukaan kadonnut muisto. Lehti, joka ajelehtisi kohti kirkkaampia rantoja. Veden tyynellä itaisella pinnalla.
Hän väitti ymmärtävänsä, mutta todellisuudessa sekin oli vain kulissia, meidän ystävyydellämme ei ollut enää mitään merkitystä. Ei tunteellista, eikä rahallista.
"Miksi..." Yskin edelleen tuulen kuivaten poskilleni vuotavia kyyneliä.
Donghae nielaisi. Hänestä heijastui kärsimys, katumus. Ehkä tuossa miehessä oli vielä vähän sydäntä jäljellä. Hae päätti kuitenkin vaieta.
"Tiesinhän minä. Kyuhyun merkitsee sinulle paljon enemmän." Mutisin ja käpertyen vähän kokoon nousin huterille jaloilleni seisomaan. Käänsin katseeni takaisin kylmän joen puoleen antaen tuulen jäädyttää poskipääni, jäädyttää kyyneleeni, jäädyttää tunteeni. Otin muutaman askeleen eteenpäin, mutisten edelleen haikeutta äänessäni.
" Sano heille minun kuoleen hiljaa. Vihdoinkin onnellisena. " Kastoin paljaat jalkani takaisin nyt raivoavan kuohuvaksi muuttuneeseen jokeen. Joki tuntui elävän omaa elämäänsä. Nauttivan tuskastani, siitä että se saisi päättää mihin jäätynyt ruumiini lopulta ajautuisi. Mutta eihän sillä olisi enää mitään väliä, Donghae oli tehnyt valintansa.
"Eunhyuk, älä tee tätä minulle. Älä itsellesi. Älä perheellesi." Donghaen ääni pysäytti hiljaa eteenpäin liukuvat askeleeni. Vähät sinä minusta välität, vetoamalla perheeseeni yrität saada minut perääntymään.
"Et sinä välitä." Mutisin ja otin taas yhden turruttavan askeleen vettä kohti.
"Minäkö en välitä, Eunhyuk. Katso minua silmiin ja sano se uudelleen." Kuulin jo murtumaisillaan olevan äänen anelevan takaani. Donghae ei ollut koskaan kuulostanut niin hätääntyneeltä. Mutta ehkä sekin oli vain kulissia. Käännyin vaivalloisesti ympäri, tähtisumua silmissäni. Olin jättänyt silmälasini kalliolle. Nekin olivat varmaan hajonneet sirpaleiksi, kuten sieluni. Sydämeni.
"Sinä sanot etten minä välitä. Katso minua Eunhyuk. Itkin silmäni turvoksiin kirjeesi takia, kidutin itseäni mielikuvilla siitä, että tulisin liian myöhään. Että näkisin kylmenevän vartalosi makaavan liikkumattomana kalliolla, pelastusyrityksistäni huolimatta. Voitko sanoa, etten välittäisi sinusta, elvytin sinut, palautin hapen kiertämään kuoleviin keuhkoihisi. " Donghae tuijotti minua surun täyttämillä ruskeilla silmillään. Hän oli tosiaan pelastanut minut, ilman häntä en olisi enää tässä.
Tunsin pakottavaa halua halata häntä, pyytää anteeksi kaikkea sitä tuskaa jonka olin hänelle aiheuttanut. Donghae tarjosi minulle kätensä.
Otin pari epävarmaa askelta rantaa kohden, jalkani eivät enää kantaneet. Kuohuva joki halusi sittenkin niellä minut. En halunnut joutua enää virran vietäväksi, halusin aloittaa alusta. Kurotin viimeisillä voimillani kättäni Donghaea kohden.
"Anyooooooo! Eunhyuk!"
Tuskainen, surun täyttämä huuto oli viimeinen asia jonka kuulin. Silmieni eteen avautui musta totuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti